Liikkumaan luotu

Meillä ollaan täällä pidetty vähän poikkeukselista sairastupaa jo viime viikosta. Mainitsinkin aiemmin, että Pikkuveljellä iski lomalla ihan puskista akuutti lonkan nivelen tulehdus, synoviitti. Mitään erityistä syytä emme tulehdukselle ole keksineet ja se taitaakin olla aika tavallinen tällaisilla pikkupojilla (ja tytöillä, vaikka tauti onkin yleisempi pojilla). Hoitona on totaalinen, siis TOTAALINEN lonkan lepo. Vaihtoehtona oli mennä TYKSiin lastenosastolle lepoon tai sitten kotihoito. Valinta ei ollut vaikea, kotona on ihmisen aina paras olla.  

Täällä on siis levätty jo useampi päivä. Totaalisesti. Tai ainakin koitettu levätä.  

Eka päivä meni leppoisasti. Poika oli iloinen, kun kerrankin sai luvan kanssa katsoa ruutua koko päivän, telkkarista leffoja ja Yle Areenaa, Padistä pelejä ja tietsikallakin sai pelata.

Seuraavana päivänä lepo ei oikein ollutkaan enää ihan niin kivaa.

 

 

Leffat on TYLSIÄ,

pelit on TYLSIÄ,

kaikki on TYLSÄÄ.

Lautapelit EI HUVITA.

Piirtäminen EI HUVITA. 

Kaveritkaan ei viitsi tulla, kun ei voi TEHDÄ mitään.

 

 

Ainoa mikä huvittaisi ja olisi kivaa on

hyppiminen,

pomppiminen,

juokseminen.

Mikä vaan, kunhan saisi LIIKKUA.

 

 

Itsellä olo on olut vähän kuin ohjelmatoimiston pyörittäjällä. Koko ajan on pitänyt koittaa keksiä tekemistä. Koko ajan miettinyt, miten saisi ajatukset edes hetkeksi johonkin kivaan. Unohtamaan sen, ettei pääse nyt mihinkään liikkeelle. 

 

Potilaan rooli oli Pikkuveljellä heti hyvin hallussa,

sen saivat tuta niin vanhemmat, kuin isommat sisaruksetkin.

Aika hyvin käskyjä sinkoilee sinne tänne ja aika usein kuulee lauseen alkavan sanoilla:

 

kato kun mä oon nyt kipe enkä saa liikkua, täytyy sun..

 

Ja koska kaikki on vähän tylsää, on mielikin vähän tylsä,

ja koko perheen mieli vähän harmaa.

Vanhemmilla tietysti huolesta, sisaruksilla enemmänkin pikkuveljen komentelusta ja oienistä sairaan etuoikeuksista.

 

 

 

Riitaa on tullut jo vaikka mistä,

 sohvasta,

tietokoneesta,

pädistä,

herkuista,

peleistä

ja telkkarikanavista

(vaikka talosta löytyy ihan oma ruutu jokaiselle..).

 

Huomiosta puhumattakaan.

 

Isoveli totesi hyvin eilen, vaikkakin vähän vihoissaan:

 

Kyllä lapset on luotu liikkumaan,

(ei vaan makaamaan ja kiusaamaan muita)

Olen kyllä vahvasti samaa mieltä.

Liikkumaan ne on luotu.

 

Onneksi tämä on vain tilapäistä.

Loppuviikosta, jos lonkka on kunnossa, pääsee taas

hyppimään,

juoksemaan,

pomppimaan

ja painimaan veljen kanssa.

 

Ja onneksi isovanhemmat lupasivat tulla välillä pyörittämään tätä ohjelmatoimistoa..

Sitä ennen pitäisi koittaa löytää niitä pieniä ilonaiheita :)

 

Ideoita?

Kokemuksia vastaavasta tilanteesta?