Motivaatio löytyy joskus pienistä jutuista

Pikkuveli täytti keväällä seitsemän ja on monessa asiassa paljon edellä sisaruksiaan, kun nämä olivat samassa iässä. Lukeminen ja laskeminen sujuu jo ongelmitta, samoin kengännauhojen sitominen ja nuottien lukeminen. Moni asia on kuitenkin vielä opettelematta, joten hommaa piisaa:)

Pikkuveli on luonteeltaan aika tulisieluinen ja kovasti perfektionismiin taipuva. Homma pitää osata heti täydellisesti, tai tulee kiukku ja homma todellakin jää siihen. Uudelleen ei juuri sitten yritetä.

Polkupyöräily tai oikeastaan pyöräily ilman apupyöriä on yksi tällainen laji, jossa hänen temperamenttinsa on kuohunut aika monta kertaa. Apupyörät otettiin pois viime kesän alussa ja kun homma ei heti alkanut luonnistua niin kuin piti, tuli kiukku ja pyöränkumit saivat kyytiä. Niin päättäväinen hän oli, että koko viime kesänä ei pyöräily juurikaan edes kokeiltu, vaikka koitimme kaikenlaisia, myös niitä perinteisiä kiristys, lahjonta ja uhkailu kasvatusmenetelmiä;)

Loppusyksystä luulimme jo, että homma alkaa sujua, kun naapuruston kaverit alkoivat kaikki vuorollaan oppia taidon ja pyöräily oli suurinta huvia. Sitkeästi Pikkuveli kuitenkin roikkui porukan perässä potkulaudalla, eikä välittänyt kavereiden ajoittaisesta ystävällishenkisestä naljailustakaan. On pojalla ainakin itsetunto kohdillaan :)

Keväällä ei nyt paljon ulkokelejä ole täälläpäin ollut, mutta se vähä mitä on, naapuruston lapset ovat pyöräilleet ja Pikkuveli on sitkeästi hiihtänyt potkulaudallaan perässä. Hän oli edelleen sitä mieltä, että pyöräily on tyhmää, koska sitä ei heti osannut kunnolla tehdä. Kävimme kevään aikana pitkiä keskusteluja siitä, miksi joitain juttuja vaan pitää harjoitella, jotta ne osaa. Ja miksi aina ei voi olla heti paras ja täydellinen.

 

Omalle kylällemme tuli alkukeväästä ihka oikea jätskikioski ja se on ollut lapsista ihan huikeaa. Pehmis on parasta mitä Pikkuveli tietää, vanilijaa, tötteröön, ilman mitään.

Kevään aikana kioskin aukioloajat ja välillä sopiva ilma eivät sopineet koskaan aikatauluihimme ja kesäkuun alussa olimme edelleen päässeet ihailemaan kioskia vain ulkoapäin. Kun lasten loma alkoi, oli hinku kipsalle kova. Päättäjäisviikonloppuna sanoin puoliksi vitsilläni, että lupaan viedä jätskikipsalle vain kaikki ne, jotka osaavat itse sinne pyöräillä.  

Tämä pieni äidin antama "haaste" oli riittävä herättämään Pikkuveljen armottoman kilpailuvietin. Toukokouun ekalla viikolla, kun olin vielä itse töissä oli poika itse kaivanut pyöränsä kellarista ja vaatinut isää auttamaan pyöräily opettelemisessa. Ekan viikon lopulla poika viuhahteli jo kovalla vauhdilla kotikatua edestakaisin. Mun on ihan pakko päästä ekanan jätskikipsalle.

Ja kun äidin loma vihdoin kuun puolivälissä alkoi, piti kipsalle tietysti päästä heti. Ja sinne tietysti mentiin. Pyörällä, kuinkas muutenkaan. Reippaasti koko 3,5km matkan. Äidillä oli kova työ pysyä taskuraketin perässä. Varsinkin kun lähtiessä kommettina oli "se on paras, kuka on kiskalla ekana"

Jätski oli maailman parasta ja hymy sen mukainen. Äitikin sai omansa, vaikka kakkosena maaliin tulikin. (Onneksi Pikkuveljen jätski oli sentään paljon SUUREMPI)

Paluumatkalla tuli pieni takaisku, puolivälissä ketjut irtosivat ja äiti pääsi taluttamaan loppumatkan kahta pyörää. Matkan aikana kävi hyvin selväksi, että ketjut ovat ihan turhat ja tosi tyhmät. Ja että Pikkuveli ei koskaan enää pyöräile, kun ketjut eivät kuitenkaan pysy.

Onneksi ketjut saatiin paikoilleen kotona ja kaveri tuli hakemaan ja harmi unohtui.
Ja tuolla tuo pikkumies parhaillaankin fillaroi, eikä lopettaisi millään.